Springbrookin kansallispuisto, upea!


Korkealla vesiputouksella, jonka yläpuoleltakin käveltiin.
On tall waterfall.
Sama putous. Same waterfall.
Isoja puita piiloutumiseen. Big trees to hide and seek.

Oltiin luettu matkaoppaasta, että täällä on ainakin kolme tunnettua kansallispuistoa: Mt Tamborine (turistisin) sekä Lamington ja Springbrook. Olimme kuulleet kaveriltamme, että tuonne ekaan ei välttämättä kannata mennä, ylimainostettua. Ajeltiin siis tuonne reilun 40 km päähän Springbrookiin. Matka alkoi takkuisesti. Ajettiin Aldin ohi, josta oli tarkoitus poimia energiapatukoita patikointia varten. Arvatenkin ne olivat loppuneet. No, löydettiin jotain terveellisiä (heh) suklaahippukeksejä.  Sitten ajettiin varmaan paikkakunnan kalleimmalle bensa-asemalle, koska näytti, ettei kansallispuiston suuntaan ole tarjolla enää muuta. Siinä sitten tavattiin vuokra-auton manuaalia, eikä rekisteriotettakaan löytynyt. Otettaisko dieseliä vaiko bensaa? Missään ei ollut mainintaa, paitsi huoltokirjassa joku oli vetässyt V-kuittausmerkinnän diesel-moottorin kohdalle. Soitettiin kuitenkin AVIS-vuokraamoon ja setä sanoi, että "standard petrol". No, yhdistettiin se tarjolla olevaan 91-bensaan. Ota noista nyt selvää, kun on 95 ja E10 tarjolla kans, nimim. autottomat taliaivot. No, 91-bensaa pistettiin vain sopiviksi varoiksi, että täytetään tankki myöhemmin. Tuo kallis bensa täällä tarkoittaa n. 1,3 aud/l (n. 0,8 e). No, siitä navigaattori päälle ja sehän heti totesi "kansallispuisto/kohde saattaa olla kiinni". Otin kuukkelin käteen ja se ilmoitti (mitkä lie kansallispuiston sivut olevinaan), että keskiviikkoisin eli tänään suljettu, auki to-pe. Mitä helkuttia! No, pitipä sitten mainittuun numeroon soittaa varmistuspuhelu. Täti sanoi, että höh, sehän on kansallispuisto, auki joka päivä. Eli eipä kannata nettiä tai navikkaa uskoa.
Ajomaisemia. Views while driving.

Päädyttiin pian motukkatien jälkeen mielenkiintoiselle maaseututielle. Vähän monttuista ajoa välillä, mutta oikein mahtavia maisemia. Tie alkoi kivasti kiemurrella, kun mentiin ylöspäin vuoristoon. Täällä on muuten valtaisa vulkaano eli tuliperäinen kraateristo, joka on kilometrejä leveä alue. Ei ihan perinteisiä tulivuoria, mutta jylhää maisemaa ja vihreää subtrooppista sademetsää. Useita siltoja, joissa vain yksi kaista, ja hieman huteran näköiset lankut. Näin korkean paikan kammoiselle oli maisemia alaviistoon tarpeeksi, upeita vihreitä liaanipuita ja murattipäällysteisiä paksuja sademetsäpuita. Koala- ja kenguruvaroituksia. Puut ovat lukemani mukaan jopa 2000 vuotta vanhoja. Ihanan isoja ja jotkut puut kuorettomia hopean hohtavia. Välillä piti jarrutella maisemia ihailemaan. Jyrkkyys oli lähes 20 astetta ylös ja alas. Hassuja paikannimiä kylteissä, koska Ausseissa on useita aboriginaalien nimeämiä paikkoja, kuten Mullumbimby, Murwillumbah tai Binna Burra.
Eka lookout, jossa näkee Gold Coastin rannikolle asti.
First lookout is reaching to Gold Coast buildings.

Juuri Springbrookin alkupäässä oli lookout eli näköalapaikka, josta näkee Gold Coastin pilvenpiirtäjät valtaisan vihreän Springbrookin kansallispuiston laakson yli. Laaksossa menee useita vaellusreittejä. Kävellen pääsee suoraan (tai oikeasti aika mutkien kautta, mutta autotiehen verrattuna) Grand Walk-reittiä pitkin Lamingtonin kansallispuistoon. Toi on ihan  ammattitrekkaajille, joille löytyy yöpymisleiripaikkoja matkalta. Sitten on 17 km vaellusreitti Springbrookin laaksossa, sekä meidän vaeltama 4 km (todellisuudessa paljon pidempi poukkoiluineen) ja vielä olisi ollut 2 km minireitti.
Se eka vesiputous yläpuolelta nähtynä. First waterfall from above.

Lähdettiin Tallanbanan parkkipaikalta, jonka katsoin aiemmin lataamaltani PDF-kartalta sopivaksi aloituspisteeksi. Siitä heti parin sadan metrin päässä kohisi mielenkiintoisesti vesiputous, joka näytti tippuvan hyvin korkealta suoraan alas jonnekin...ei uskallettu ihan mennä kurkkimaan, ettei vaan käy kalpaten. Liukkaita kun nuo märät kivet. Myöhemmin nähtiinkin vastapäiseltä lookout-parvekkeelta, että tuo pudotus on kymmeniä ellei sata metriä alas. Eikä tuossa kohtaa voi tajuta, että jonkin ajan päästä vaeltelet saman vesiputouksen alla. Katsottiinkin kauhuissamme, kun joku nuori mies roikkui tuolla vesiputousjyrkänteellä kameran varren kanssa ottamassa hyviä some-kuvia. Eipä tartte ihmetellä, että joku aikaa sitten just jokin turrenainen tipahti eräältä jyrkänteeltä (joku muu puistikko) kuolemaan. Liekö sai hyvän selfien sitä ennen.
Isoja kiviä. Huge stones.

Vaellusreitillä oli useita hyvin suomalaisellekin kansallispuistolle tyypillisiä kivikautisia valtavia lohkareita. Niiden välistä/alta pystyi puikkelehtimaan tai niiden päälle kiipeilemään, kuten eräät saksalaisteinit, joiden perheeseen tutustuimme vaellusreitillä. Saksalaiset kertoivat asuneensa Gold Coastilla kolme vuotta miehen ollessa virkavapaalla yliopiston lääketiedeosastolta. Halusivat käydä nyt kuukauden täällä verestämässä muistoja. Kehuivat alueen pilviin ja olivat tuolla käyneet samaa reittiä jo useamman kerran. Kehui myös Lamingtonin kansallispuistoa ja kertoi, että Tamborine on hyvin turistinen. Vaellusreitillä pysähdyttiin aina pidemmäksi aikaa vesiputouksille, jotka olivat jotenkin ihania. Se lorina ja kohina aina viehättää jotenkin. Välillä mutusteltiin cashew-pähkinöitä ja juotiin vettä. Käärmeistä ei varoiteltu täällä, mutta kuulemma Lamingtonissa joku oli nähnyt pythonin. Hienoja lintuja sen sijaan nähtiin, upeita punasinisiä, jokunen keltainen, pari kolibria nähtiin, ja kuulemma fasaanin tyyppisiä pitkäsulkaisia kanalintuja voi nähdä. Oli joku minkin näköinen otuskin mainittu kylteissä ja myös erikoisuutena pistävälehtinen kasvi (ei kai piikkejä, mutta ilmeisesti joku myrkyllinen). Puut tietysti olivat oma lukunsa. Jänniä isopahkaisia myhkyräpuita, yms. joiden sisälle jopa saattoi mennä onkaloon. No, jokaisessa onkalossa ei viitsi vierailla, kun ei tiedä, mitä hämy-ylläreitä siellä saattaa olla.
Keltainen reitti oli 4 km ja punainen 17 km. Trekking routes.

Sitten välillä tuntui, että ollaankohan me eksytty 17 km lenkille, kun mitään opastusta ei näkynyt. Onneksi laaksossa oli niin jylhät vuorenseinät, että ne näkyi välillä ja sen perusteella pystyi päättelemään, ettei me nyt ihan kovin kaukana reiteistä olla. Ja olihan mulla se PDF-kartta puhelimessa, jota välillä tiirailin. Hotellin respa kertoi myöhemmin, että joku miekkonen oli päättänyt lähteä pitkälle reitille vaeltamaan, mutta sitten oli kunto loppunut ja oli soitellut apua hakemaan. Noissa reittiopastuksissa usein mainitaan myös arvioitu aika, ettei kukaan luule, että 1 km on kuin suoraa alfalttia kävelisi. Yksi tyyppi halusi tulla hakemaan meidän kameran kaukaa ja sanoi, josko ottaa kuvan meistä. Olin ensin että ok, mutta sitten kun se alkoi kävellä pois, niin pysäytin ja sanoin, ettei tartte. Saattoi toi huppariveikko olla vaeltamassa rehdisti, mutta äkkiä tuli fiilis, etten annakaan kameraa... you never know...
Parvekkeelta puoliselffie. Half selfie from the balcony.

Välillä käveltiin sen verran jyrkänteellä, että alas näytti olevan piiiitkä matka pudotusta. Jopa tehdyillä betoniparvekkeilla oli sellainen fiilis, että enpä haluaisi edes tietää, millaisella ulokkeella me seisoskellaan. Pelkkä ajatus jo huimasi. Siinä hetkessä tuli mieleen, että saattanen sittenkin skipata sen Surferin korkeimman Q1-rakennuksen reunalla (yli 200m korkeudessa) kiipeilyn vaijereiden varassa. Ajattelin eka, että se olis hyvää terapiaa mulle korkeenpaikan kammoiselle, mutta ehkäpä ne siedätyshoidot sikseen. Onneksi muuten tuli hotskalla testattua meidän kämänen suolan syövyttämä kameran selfietikku, koskapa se teleskooppi tikku irtosi ihan paloihin, kun koitettiin venyttää se pituuteensa. Olisi meinaan kivasti kamera sanonut viuh alasmennessään tuolla jyrkänteellä kurotellessa sen tikun kanssa, jos ei olisi tiennyt...
Vesi meinasi kastella. Waterfall to be walked through.

Yhden vesiputouksen alitse jouduttiin kulkemaan ja piti vähän hupparilla suojailla itseään, ettei välineet ja itse kastu. Erittäin mukavaa silti. Lämpötilakin oli sopivat parikymmentä ja puolipilvistä. Tosiaan noi vesiputoukset ja se kohina olivat parasta antia jyrkännenäkymien ja vanhojen puiden ohella. Välillä oli myös portaita ylös ja alas, kivisiä ja kieli keskellä suuta kuljettavia. Muutaman kerran meinasi jalat limpsahtaa liukkailla lehdillä kulkiessa.
Springbrookin laakso. The Springbrook valley.
Sama vesiputous vastajyrkänteeltä nähtynä.
Same waterfall seen from opposite cliff.

Oltiin aivan ekstaasissa niiden viimeisten näköalaparvekkeiden jälkeen. Vessaankin uskalsin mennä, vaikka ne pythonit on aina mielessä, kun wc on sijoittuneena jonnekin tiiviiseen metsäpuskaan. 

Kuolleita puita Nerang-joessa. Dead trees on Nerang river.
Vaalea väri järven rannalla on kuolleita puita.
Light color on the lake is those dead trees.

Lähdettiin ajelemaan takaisin ja päätettiinkin mennä eri reittiä kuin tullessa. Nerangin kautta ajaminen ei ollut lainkaan vikatikki, kun matkalla löydettiin Punkaharjumaiset ajomaisemat (laaksot molemmin puolin) ja jyrkkiäkin ala- ja ylämäkiä hienoin metsämaisemin. Ja sitten lyötiin liinat kiinni, kun osuttiin Nerang-joelle, jossa oli vastassa ihan mystinen näky. Ensinnä pientä savua oli ilmassa, kun alueella oli suunnitellut kulotukset. Tuo jokivarsi oli jännä siksi, että vedessä törrötti pystyyn kuolleita hopeisia puita ihan älyttömästi. Ja sama näky jatkui itseasiassa matkan varrella nähdyissä Advancetown-järven poukamissa, johon tuo joki laskee. Jotenkin outoa, että noita kuolleita puita oli vakiona jokainen ranta täynnä. 

Southportin puolelle näkymä Seaworld-niemeltä.
Views to Southport side from Seaworld area and the spit.

Järvellä olisi ollut patokin, mutta ajoimme paikan ohi, koska haluttiin ehtiä auringonlaskuksi Southportin vastaiselle niemekkeelle, jonne Surfers Paradise loppuu ja South (eteläinen) Stradbroke-saari alkaa (välissä on vain kapea veneväylä). Niemellä on isot hiekkasärkät (The Spit) ja Seawordin huvipuisto. Ja muutamia huippuhotelleja. Ihan kärjessä oli kivat auringonlaskunäkymät, jossa myös kolme isoa pelikaania kärkkyi kalastajien saaliita. Tämä reissu oli sitten viimeinen pieneen hetkeen, koska palautettiin auto seuraavana päivänä, että otetaan hetken aikaa taas rennosti, eikä poukkoilla. Vielä jäi hampaankoloon noiden kansallispuistojen osalta. Esim. Lamingtonin nurkalla voisi käydä tsekkaamassa parit vesiputoukset kivisiltojen (Gorge) kera ja kiiltomadot, jotka hohkaa pimeässä luolassa. Let's see, ehkä myöhemmin.

Kommentit

  1. Mä taidan olla aikalailla samanlainen kuin sinä :). Mullakin on valtava korkeanpaikan kammo (samoin ahtaan paikan) ja juuri siitä syystä on päästävä hyppäämään laskuvarjolla ja benjiäkin. Mutta onhan se sitä siedätyshoitoa parhaimmillaan. Ja voi mitkä kiksit siitä saa! Ihanan näköisiä maisemia!

    VastaaPoista
  2. Kiitos ja tervetuloa kerhoon! Pakko sanoa, että ahtaanpaikan kammo iski kyllä Vietnamissa joskus niissä Cuchi-tunneleissa. Ei kivaa. En mä kyllä ole saanut mitään tuollaisia extremejä tehtyä täällä. Maybe someday.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Matkustelu, työtä vai lomaa?

Tunnelmia Suomesta

Suomen kesässä Zen-tilaa ootellessa